Masennuksesta

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Ajttelin kirjottaa mun masennuksesta. Siitä puhuminen ei oo mulle enää mikään ISO juttu, koska oon joutunu kertomaan mun tarinaa niin monia kertoja.

Mun masennuksen syynä on se perinteinen: koulukiusaaminen. Mua on mun koko elämäni jollakin tapaa syrjitty, mutta yläasteelle mentäessä se alko oikein kunnolla. En aio avautua tästä aiheesta enempää koska asun pienellä paikkakunnalla, tiettyvoin yksityisesti jutella siitä jonkun kanssa.

Seiskaluokka 2011-2012 onollut mun elämäni tähänasti ehdottomasti kamalin jakso mun elämässä. En usklatanu kertoo kellekään mun pahasta olosta ja näyttelin että kaikki oli hyvin. Koulu ja diabeteksen hoito ei kiinnostanu. Jätin insuliinejä laittamatta yms. No sen takia jouduin pari kertaa sairaalaanki, mutta ei sielläkään kukaan osannu aavistaa mitään.

7.1.2013 oli käännekohta. Oli siis joululoma, tällön olin kasilla. No aamulla lähin ihan normisti kouluun paitsi etten mennykkään sinne, menin meidän ulkorakennukseen, jossa on sellanen paikka missä kesäsin oon nukkunu kavereitten kanssa. Siellä on muutama sänky yms. Pakkasta ei ollu hirveesti, mutta oli siellä silti aika kylmä. Aika pian nukahdin koska en ollu edellisenä yönä nukkunut. No parin tunnin päästä siitä iskä mut löysi ja vei sisälle. Siihen loppuu mun muistikuvat parin seuraavaan päivän tapahtumist.

Olin saanu lääkäriltä lähetteen Poriin, nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Siellä kävin n.  muutaman kuukauden, mut ei mulla siitäkään oo muistikuvia kauheesti. Kävin kotikouluu ja pidin lähes joka päivä samoja vaatteita. Välil saatto mennä pariki viikkoo ilman et lähin kotoo mihinkään. Sillon alotin viiltelee, mut ne oli ihan pienii pintanaarmuja.

Siitä pääsin sitte päiväosastolle. Alotin sairaalakoulun ja sain diagnooseja. Keskivaikea masennus, ylittynyt stressinsietokyky ymsyms. Aloin saada kavereita ja pikkuhiljaa alko menee paremmin.

Kesäkuussa siirryin alakertaan eli asumisyksikköön. Se on ollut paikka mistä oikeesti sain apua ja voin sanoa etten olis tässä jos en olis päässyt asumisyksikköön. Sain sieltäki ystäviä ja aloin huomata että ehkä mä tästä selviin. Mun stressi kaikesta laski. Kesä 2013 oli maailman paras kesä. Kiitos kaikille niille jotka teki mun kesästä parhaan♥

Elokuussa alko koulu sairaalakoulussa, peruskoulun viimeinen vuosi. The Vuosi. Se tärkeä vuosi. Siirryin osittaij normaaliluokalle. Pikkuhiljaa stressi ja masennus alko ottaa musta valtaa. En osannukkaan yht äkkii enää puhuu mun pahasta olosta. Mulle masennus on mun sisällä oleva, ikäänkuin toinen minä. Yleensä pystytään oleen sen kanssa tasoissa, mutta yhtäkkii se alko ottaa lisää tilaa. En jaksanu käydä koulua enkä oikein mitään muutakaan. Aloin myös viiltelee, pikkuhiljaa se lisäänty ja lisäänty..

Lokakuun lopulla mut siirretiin Harjavaltaan, suljetulle osastolle 21. Kaikki jotka on ollu ees jotenki tekemisis mielenterveysongelmien kanssa tietää mikä on 21. Se on SE paikka. Mihi kukaan ei haluu joutuu ja mikä on vähänku se lopullinen paikka. Pelkäsin tosi paljon mennä sinne mut pieni osa musta halus sinne, halusin taas elää tasapainossa sen mun toisen persoonani kanssa. Mun piti mennä sinne kriisjaksolle 4 vuorokaudeks mut lopulta olin siellä 6 viikkoo. En mä voi sanoo saaneeni sielt apuu. Mut sain sieltä jotain paljon parempaa, YSTÄVIÄ♥ sellasia ihania ihmisii jotaka oikeesti välittää musta ja tajuaa miltä musta tuntuu. Sellasia ku päiväosastolta ja asumisyksiköstäki. PAhinta sielrä lähtemisessä oliki jättää ne ihmiset sinne. 

Tämänhetkinen tilanne on siis se että asun kotona ja käyn joka päivä Porissa sairaalakouluu ja osittain normaalikouluu. Mulla on myös terapia, jonka toivon auttavan mua. Ja sen lisäks syön lääkkeitä. JA oon alkanu uskoo siihen et että mä joskus pääsen eroon siitä tyypistä mun sisällä. JA tällä hetkellä en viiltele sille oon luvannu sen eräälle ihmiselle. Mut osittain mun arvetki kertoo mun tarinaa, ne on osa mua.

Tän kirjottaminen ei ollu mulle mitenkää vaikeeta, toisaalta oon helpottunu etnyt se on johonki kirjotettu. Mun tarinani masennuksesta. Kiitos niille jotka on tullu mun elämääni, te ootte mulle ihan hirveen tärkeitä♥♥
Ja kiitos niille jotka jakso lukee tän :)